Kiire on kannatellut minua viime ajan kuumissa hyppysissään. Ensi viikon tenttisuman jälkeen pitäisi ainakin vähän hellittää. Itsekin alkaa olla jo muissa maailmoissa kun kirja nenässä on koko ajan. Tuntuu kummalliselta käydä ihmisten ilmoilla, tulee jotenkin eriskummallinen olo :)
Tänään kävin katsomassa pikkuveljeni bändiä, kun se oli ottanut osaa paikalliseen bändikilpailuun. Se oli mukava kokemus. Katsoa pikkuveljeä ihan uusin silmin. Onhan se jo ihan iso (minulle kuitenkin aina pikkuinen). Minun puhelin hävisi sinne paikanpäälle (mikä on harvinaista, kun en yleensä hävitä mitään), menin kotiin kunnes karu totuus selvisi minulle. Mietin, minne puhelin on hävinnyt. Etsin kaikki paikat kotoa, jopa kenkien sisukset. Tiesin, että näin huonolla läsnäololla, puhelin voi olla ihan missä vain. Päätin lopulta mennä etsimään sitä sieltä bändikilpailusta. Sieltä se sitten lopulta löytyi. Joku kommentoi minulle ymmärtävän oloisesti, että puhelin voi olla poliisiasemalla, jos vaikka olen sen eilen illalla hukannut ( sanoi siis pilke silmäkulmassa tarkoittaen että olisin eilen hukannut puhelimen kovassa tuiskeessa). Olin ihan hiljaa. Tiedän kyllä että olin aika räjähtäneen näköinen, mutta silti, sanoin että kyllä sen täällä on oltava, kun kotoa ei löytynyt. Ehkä oikeastikin olisi turvallisinta olla kotona silloin kun on lukupökkerössä. Vielä pitäisi kaupassa selvitä käymään ennenkuin jatkan tästä maailmasta erkanemista :)
Toivottavasti saan pian ystäväterapiaa, eikä tarvii seurustella vaan kirjojen kanssa :)